Päätoimittaja Sarasvuon hommissa

Armeijassakin ollessa jatkoin koko ajan piirtämistä, piirsin aina kun oli vapaa-aikaa. Joitakin piirroksia on varmaan edelleen esillä Säkylän, Porin prikaatin sotilaskodin seinillä. Se oli semmoinen henkireikä. Muuten en pitänyt armeijasta, se oli jotenkin masentavaa aikaa. Kävin kyllä koko ruljanssin läpi, olin Haminassa RUK:ssa ja kuvitin kaikki kurssilehdet, joita ilmestyi kuusi kappaletta kolmen kuukauden aikana. Se oli aika iso homma, ei niissä lehdissä juuri muita kuvia ollutkaan kuin minun piirtämiäni. Tein kannet ja piirsin juttuihin kuvituksen, sitten kuvitin vielä RUK:n kurssikirjankin, jonka toimitti silloin ei vielä niin tunnettu Jari Sarasvuo.

Samaan aikaan tein myös Pahkasikaan juttuja, soitinkin Säkylästä Pahkasian toimitukseen. Kun kerroin olevani armeijassa, Markku Paretskoi ihmetteli: “Mitä sinä siellä teet?”

1990-luvun alussa tein pitkiä matkustelureissuja. Swazimaassa kävin jo 1989, hengailin siellä ja Etelä-Afrikassa yhden kesän ajan. Se oli semmoista nuoruuden seikkailua. Osaltaan siinä oli vielä mukana aiemmin harkitsemani uravaihtoehdon jälkiä. Olin Filippiineillä 1980-luvun puolivälissä, kun harkitsin lähetyssaarnaajaksi ryhtymistä. Työ ei kuitenkaan ollut sellaista kuin olin odottanut, joten ryhdyin sielläkin tutkimaan paikallisia sarjakuvia, ja kirjoitin niistä jutun Sarjainfoon. Päätin pysyä rehellisenä itselleni ja jatkaa sarjakuvien tekemistä.

Afrikassa käynnin lisäksi olen ollut Intiassa vetämässä parin viikon sarjakuvakurssin. Se oli Leif Packalenin järjestämä 1998, osa Maailman sarjakuvat –projektia, muutama workshop Delhissä. Oli kyllä jännä kokemus käydä Intiassa, mutta en minä siellä ole enempää reissanut. Tämäkin oli enimmäkseen työmatka, Leifin järjestämä projekti, en tutustunut juurikaan mihinkään paikalliseen systeemiin siinä ohessa.  

Opiskeluaika ja Turun Sanomat

Turun Sanomiin piirsin vuodesta 1984 vuoteen 1992 asti, jonka vuoden syksyllä lopetin. Kuvista julkaistiin kokoelma. Minua houkuteltiin takaisin ja piirsin sinne vielä vähän aikaa, mutta se ei enää maistunut yhtään. Lopetin ja jättäydyin ihan tyhjän päälle. Minulla on ollut joitakin sellaisia kertoja elämässäni, jolloin en ole tiennyt mitä haluan tehdä, mutta tiennyt aivan varmasti mitä en halua.

Muistaakseni keskityin sitten enemmän opiskeluun, olin Turun yliopiston kääntäjänkoulutuslaitoksella 1987-95 ja suoritin aika paljon opintoja. Tein piirtäjänä keikkahommia. Turun Sanomiakin kuvitin aina silloin tällöin, mutta vain tilaushommana, en tehnyt mitään säännöllistä työtä.

Etsiskelin mitä haluan tehdä, piirsin Suomen MADiin ja jotain Pahkasikaankin, Myrkkyyn, Turun Ylioppilaslehteen, Nuori lääkäri –lehteen... siihen piirrän edelleen, olen piirtänyt Nuoreen lääkäriin yhtä vuotta lukuunottamatta koko ajan vuodesta 1987 lähtien. Se on sellainen hauska muinaismuisto, minulla on paljon lääkärikavereita.

En enää muista tarkkaan miksi menin Nuori lääkäri –lehden järjestämään illanviettoon. Etsiskelin silloin töitä, ja lääkärikaverini suositteli minua hakemaan siitä lehdestä töitä.

Alkuun tein Nuoreen lääkäriin kaikenlaisia kuvituksia, mutta 1990-luvulta lähtien enää pelkästään kansipiirroksia, kaksitoista kantta vuodessa. Tuottoisa kotieläintalous –lehden kuvittajaksi päätyminen meni vähän samantapaista, satunnaista reittiä. Se oli lyhyempi urakka, puhtaasti kaupallisista syistä tehty keikka.

Joka pojan Raamattutulkintoja

Joka Poika eli JP –lehteen tein melkein sata sivua Raamattuaiheisia sarjakuvia 1990 – 2000. Niistä on julkaistu yksi albumi: “Älä pingota Paavo, ota viinirypäleitä!” (Arktinen Banaani, 2002). Se työ tuli Harri “Wallu” Vaalion kautta. Wallu oli piirtänyt Lasten maailma –nimiseen lehteen, joka on myös kristillissävytteinen, vähän JP:n lukijoita nuoremmille tarkoitettu lehti. Etsiskelin silloinkin töitä, joten lähetin Lasten maailmaan Nooan arkki –aiheisen sarjan, koska lehti haki Raamattuaiheisen sarjakuvan tekijää. Minun näkemykseni oli kuitenkin heille liian rankka, vaikka yritin tehdä sen lapsilukijoita ajatellen. “Aurinkokin on niin vihaisen näköinen, emme me tämmöistä voi ottaa”, oli ensimmäinen palaute.   

Tarjosin sarjaa sitten JP:hen, jonne se kelpasi, ja minulta haluttiin lisää sarjoja. Ensimmäiset sarjat olivat noin neljän sivun mittaisia, myöhemmin ne vakiintuivat kaksisivuisiksi, yhdelle aukeamalle sopiviksi. Välillä sain kenkääkin sieltä, koska JP:ssä oli mukana vanhollisempia tyyppejä jotka eivät tykänneet irroitteluistani. Sitten sieltä soitettiin ja pyydettiin minua takaisin kun pöly oli vähän laskeutunut. Näin aika paljon vaivaa niiden sarjojen eteen, jälkikäteen olen katsonut niitä ja kauhistellut, että olenko tosiaan jaksanut piirtää näin paljon... Mutta ne maksoivat kohtuullisesti, ja sarja takasi minulle säännöllisen toimeentulon. En ole koskaan ollut mikään nälkätaiteilija. Ehkä taustalta paistaa rahanahneus, heh heh.

Mutta sen verran idealisti kuitenkin olen, etten ole lähtenyt koskaan todella kaupalliselle alalle, esimerkiksi mainostöihin. Moni olisi pitänyt minua hulluna jos olisin sanonut, että haluan tehdä rahaa piirtämällä sarjakuvia!

Miten olet pitänyt yhteyttä ja tutustunut muihin sarjakuvantekijöihin?

En muista milloin kävin ensimmäistä kertaa sarjakuvafestivaaleilla, joka tapauksessa kävin sellaisilla Helsingissä tai Kemissä. Niissä kävin kuitenkin ennen kuin lähdin ensi kertaa Ranskan Angoulêmeen, sinne menin jo 1988. Siitä tuli jokavuotinen tapa, viidentoista vuoden ajan kävin siellä joka kerta. Kemissäkään en ole käynyt niin monesti, siellä ja Helsingin festareilla olen vieraillut silloin tällöin.

Festivaaleilla tutustuin suomalaisiin tekijöihin ja jonkun verran myös ulkomaalaisiin.  Vuoden 2002 jälkeen olen viihtynyt kuitenkin aika paljon täällä Suomessa, Viivin ja Wagnerin teko on vienyt kaiken aikani.
 
Angoulêmessä 1988 Harri “Wallu” Vaalio toimi minun oppaanani ja esitteli Hunt Emersoninkin. En silloin vielä tiennyt Emersonista tai edes hänen tuotannostaan mitään, mutta tutkin niitä sitten ja tykästyin hänen piirroksiinsa. Samana vuonna Hunt kutsuttiin Helsingin sarjakuvafestivaalien vieraaksi ja minulle lankesi jostakin syystä sekä hänen tulkkinsa että oppaan rooli. Silloiset festivaalijärjestäjät eivät olleet asiaa hoitaneet, joten minua vaan äkkiä napattiin hihasta, kun tiedettiin että olen harrastanut kieliä, ja pyydettiin Emersonin tulkiksi. Kun ohjelmassa oli luppoaikaa, havaitsin ettei hänellä ole ketään opastakaan, joten ehdotin että mennään vähän kävelemään, katsomaan paikkoja, koska Hunt oli silloin ensimmäistä kertaa Suomessa.

Tutustuimme niin hyvin, että ystävystyimme tältä pohjalta. Olin samana kesänä lähdössä Pariisiin ja sain Huntilta Gilbert Sheltonin (Freak Brothers) yhteystiedot. Asuin sen kesän Pariisissa ja tutustuin Sheltoniin.

Seuraavana vuonna, 1989, olin lähdössä Afrikkaan. Menin sinne Lontoon kautta ja tapasin siellä Emersonin kustantajat, Knockabout –kustantamon edustajat Tony ja Carol Bennettin.

Neonspray ja muut sarjakuvauran käännekohdat

Vuosi 1988 on siis ollut minun tuotantoni kannalta hyvin tärkeä, koska silloin tutustuin sekä Emersoniin että Sheltoniin. Molemmat ovat vaikuttaneet minuun erittäin paljon sekä sarjakuvantekijänä, että muutenkin elämän suunnannäyttäjänä, vaikka minusta ei koskaan mitään hippiä tullutkaan... Hunt ja Gilbert kuitenkin avasivat tietynlaisen vision miten tehdä sarjakuvia. Shelton jopa sanoi kerran, nähtyään valokuvia työhuoneestani, että se muistuttaa aivan hänen omaansa.
Kaikkiaan kesä 1988 oli oikein hyvä, asuin Pariisin laitamilla, mutta hengailin paljon keskustassa, kävin Sheltonin studiolla ja piirsin samalla kaiken aikaa. Se oli olevinaan kieliharjoittelukurssi Kääntäjänkoulutuksen laitokselle. Olihan se tietysti sitäkin, koska silloin jouduin puhumaan paljon ranskaa ja opin sen kielen kunnolla.

Silloin tein muunmuassa Neonspray –sarjan, joka julkaistiin amerikkalaisessa kauhuantologia Taboossa. Minulla oli silloin myös suullinen sopimus pariisilaiskustantaja Futuropoliksen kanssa pienestä kirjasta Collection X:iin. Sen sarjan kirjat olivat ensikertalaisten teoksia, 22-sivuisia. Neonspray on räätälöity niiden formaattiin, vaakamuotoon. Futuropolikselta kuitenkin loppuivat rahat ja kirjat jäivät tekemättä. Hunt tiesi amerikkalaisen Taboo-kauhulehden ja ehdotti että lähettäisin sarjan sitä julkaisevaan Tundra-kustantamoon, Stephen Bissettelle, jos he vaikka julkaisisivat sen. Käänsin sarjan englanniksi ja lähetin jenkkeihin.

Sieltä tuli yllättävän innostunut kirje, Bissette kirjoitti minulle monta kertaa ja hehkutti sarjaani, hän oli todella pitänyt Neonspraysta. Julkaisupalkkiokin oli hyvä. Myöhemmin tapasinkin Bissetten lontoolaisessa sarjakuvatapahtumassa. Valitettavasti Taboon julkaisu oli loppusuoralla, eli se ei poikinut enempää töitä.

Taboo –antologiaan osallistumiseni oli niitä Pariisin kummitusjuttuja. Pitäisi varmaan muuttaa taas Pariisiin, kun siellä aina kehittyy tämmöisiä hyviä juttuja. Strippisarjamuotoinen Viivi ja Wagnerkin syntyi Pariisissa. Sikäläinen ilmapiiri jotenkin inspiroi meikäläistä, siellä pystyy tälläisiin vapaampiin suorituksiin, siellä tunnen ettei minulla ole mitään paineita mistään suunnasta.

Työmielessä Pariisi on hyvä, mutta muuten minulla on siihen jonkinmoinen viha – rakkaussuhde, en ole koskaan siellä niin hyvin viihtynyt että haluaisin sinne muuttaa pysyvästi.

Osa 1  Osa3